Ninjat pitävät pimeydestä

Havaitsin viikonloppuna, että minulla on vaikeuksia niin viikonpäivien, päivämäärien kuin kellonaikojenkin ymmärtämisen kanssa.

Olin tohkeissani kiirehtimässä lauantaina sekä erään järjestön vuosikokoukseen että aiemmin mainitsemalleni levynjulkkarikeikalle, kunnes tajusin, että kumpikaan niistä ei ollut sinä päivänä eikä siihen aikaan kuin luulin. Keikan viikonpäiväkin on oikeasti perjantai ja kummatkin tapahtuvat vasta tulevaisuudessa.

Lopulta tästä viikonlopusta tulikin sitten sangen rauhallinen: rakensimme Samurain kanssa majan, jossa loikoilimme, ja leivoimme kakun kuukautispäivän kunniaksi. Tanssimme ja minä lauloin Radio Suomipopin iskelmien mukana (havaitsin, että se on yllättävän helppoa vaikka ei olisi koskaan kuullutkaan ko. kappaleita - niin melodia kuin sanoituksetkin ovat tarpeeksi ennalta-arvattavia). Harry Potterin ensimmäinen osakin tuli luettua loppuun.

Tänään totuttelin uuteen saliohjelmaani. Minulle suositeltiin lajia paremmin tukevia liikkeitä, joihin kuuluu mm. penkkipunnerrus ja rinnallevedon ja vauhtipunnerruksen yhdistelmä. Edellä mainitut vähän jännittivät, mutta luulen selvinneeni kunnialla. Olkapäätä vihloo edelleen välillä, mutta kunnolla lämmiteltynä se toimii jo ihan hyvin.

Olen huomannut mielialani noudattelevan samoja ratoja kuin tasan vuosi sitten. Heti syksyn saavuttua olen täynnä energiaa ja hymyilen lakkaamatta. Tutustun uusiin ihmisiin ja nautin heidän seurastaan. Näin kävi niin syksyllä 2006 kuin 2007:kin. Pyörin kumpanakin vuonna tiiviisti tietyssä sosiaalisessa verkostossa (kumpanakin vuonna eri).

Vuoden vaihduttua olen selvästi ottanut etäisyyttä näihin ihmisiin. Minua ei enää kiinnosta heidän seuransa ja useimmat ovat minusta oikeastaan melkoisen ärsyttäviä. Tänä vuonna tämä on johtanut järjestötoiminnan kuihtumiseen omalta osaltani ja onkin saanut minut pohtimaan itselleni mielekkäitä tapoja vaikuttaa. Olen syleillyt ajatusta, että kenties olen ainakin puolet vuodesta sen verran ihmisvihamielinen, ettei minun kannata edes yrittää vietää aikaani aktivistien seurassa vaan keskityn mieluummin itsenäiseen työskentelyyn.

Yleensä minuun iskee kevätmasennus. En voi sietää lisääntyvää valoa enkä varsinkaan sitä joka puolelta pursuavaa hehkutusta, kuinka ihanaa on, kun kesä taas tulee. Mieleni tekisi lyödä tällasia ihmisiä avokämmenellä takaraivoon. Vaikka oloni on tasapainoisempi kuin vuosiin, olen selvästi sitä epävarmempi mitä pidemmälle kevät etenee. Parasta vain yrittää kehittää ninjataitoja ja potkia turhan pirtsakoita vastaantulijoita.