Perjantaina oli puolestaan minun vuoroni tavata toverini Samurain ystäviä. He olivat melko lailla sellaisia kuin olin kuvitellutkin - yhteiskunta määrittelisi heidät todennäköisesti hieman syrjäytyneiksi nuoriksi miehiksi. Eivät he silti ole niitä, joilla menee kaikista huonoiten. Asuvat oikeissa asunnoissa ja joku opiskeleekin. He vain sattuvat pitämään huumeista.
Seurasin sivusta heidän puuhailujaan ja join energiajuomaa. Nämä nuoret miehet ovat lahjakkaita ja sympaattisia ja osa varmasti ns. hyvistä kodeista. He soittivat kitaraa, lauleskelivat ja minä makoilin lattialla tuntematta oloani lainkaan uhatuksi.
Korvaani särähtää joka kerta, kun julkisessa keskustelussa viitataan "narkkareihin" ja puhutaan katukuvan siivoamisesta. En pysty ennustamaan, kenestä lähipiirissäni tulee huumeiden tai alkoholin väärinkäyttäjä - potentiaalia on varmasti monessakin. Osa jättää aineet nuoruuteensa, mutta tuskin kaikki. Missä vaiheessa ihmisestä tulee halveksuttava hylkiö, jonka ihmisarvo on oikeutettua sivuuttaa? Ensimmäisen huumekokeilun jälkeen? Vai sen jälkeen, kun on jo jäänyt koukkuun? Kun velkoja on kertynyt enemmän kuin omaisuutta? Kun nukkuu roskiksessa ja pissaa housuunsa? Missä vaiheessa näitä ihmisiä pitäisi auttaa ja huomioida? Kannattaisiko edes kerran hymyillä vastaantulijalle? Pitäisikö välillä ajatella muitakin kuin itseään? Ehkä tämä suoritusyhteiskunta ei vain sovi kaikille?
Lauantaina osoitin mieltäni turkissomisteita vastaan, minkä jälkeen leivoimme tiikerikakkua. Analysoimme neiti K:n kanssa Suomen eläinoikeusliikkeen tilaa (samalla, kun kirjoitimme neiti K:lle deitti-ilmoitusta, jossa yritimme käyttää mahdollisimman usein sanaa 'panohalukas') ja huomasimme jakavamme yhteisen turhautuneisuudentunteen.
Keskustelun pohjalta aloin pohtia suhdettani anarkismiin. Vaikka kannatan pieniä omavaraisia yhteisöjä, joissa päätöksenteko hoidettaisiin aidosti demokraattisesti, en ole silti varma, jaksaisinko sitä alituista keskustelua rajanvedoista, toimintatavoista ja päätöksistä. On myös selvää, että tällaisiin rakenteisiin sisältyy aina piilevää valtaa, jota puolestaan täytyisi jälleen yrittää purkaa keskustelemalla aiheesta. Olen kokenut tämän kuluttavaksi. Eläinoikeusliikkeessä positiivista kehitystä edustaa mielestäni Fauna ry:n perustaminen.
Luulen viimein löytäneeni kutsumusammattini (ninjuuden lisäksi). Olen kyllästynyt tuhlaamaan aikaani istumalla toimistossa, jossa en tee yhtään mitään hyödyllistä. Toivon pääseväni taas koulun penkille ja lopulta tekemään oikeasti jotain, jolla on merkitystä. Tähän pyrkimykseeni olenkin saanut kannatusta, mikä innostaa minua entisestään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti